Galleria

Tästä galleriasta löytyy ottamia kuvia urbaanista kiipeilystäni sekä tarina elämäni tärkeimmistä ajoista ja ystävistä. Kuvat alkavat aivan niistä hetkistä, kun intohimoni kiipeilyyn alkoi, ja päättyvät syksyn viimeisiin kuviini.

Kiipeilyni alku

Ollessani kymmenenvuotias muutimme Lahdesta Hollolaan. Olin silloin vielä pieni, enkä käynyt enää koulua Lahdessa, joten en pystynyt viettämään päiviäni Lahdessa, kuten nykyään vietän. Muutto Hollolaan oli kova isku minulle, ja aloin pian kärsiä masennuksesta. Vaikka Lahti onkin suhteellisen pieni kaupunki, minulle kehittyi jonkinlainen rakkaus urbaaniin kaupunkiympäristöön.

Olin muuttanut Hollolaan. Kävin hollolalaisen ystäväni kanssa Lahdessa silloin tällöin. Jo silloin kävimme tällä katolla monia kertoja. Tämä katto ei varsinaisesti ole edes katto vaan parkkihallin ylin kerros.

Siltapuiston parkkihallin katolta, 8. huhtikuuta 2016

Aikaa kului vuosia. Kävin taas koulua Lahdessa. Kahdeksannen luokan puolivälissä alkoi pahin masennus, jonka olen kokenut. Tässä alkuvaiheessa erityisesti tarvitsin paikkoja, joissa voin olla rauhassa ja miettiä asioita.

Mustankallionmäeltä, 16. helmikuuta 2016

Olimme parhaan ystäväni Eetun kanssa seinäkiipeilemässä. Matkalla kiipeilypaikasta keskustaan ohitimme Tiirismaan koulun. Koulun vanha rakennus on suljettu johtuen homeesta. Koulun katolle johti portaat, joiden ovi oli jäänyt auki. Huomasin tämän kulkiessamme ohi, ja otin tietysti tilaisuudesta heti kiinni, ja kiipesin katolle.

Pian tämän jälkeen oloni koulussa kävi hyvin vaikeaksi, ja jokaisen koulupäivän päätteeksi tulin tänne. Istuin katolla monesti tunteja kuunnellen Nirvanaa ja Oasista. Annoin keväisen auringon paistaa päälleni, ja katselin näkymää kilometrien päähän.

Tipalan katolta, 12. huhtikuuta 2016

Näihin aikoihin aloin kiipeillä muillekin katoille ja viettämään aikaa Mustankallionmäellä, josta sain hyvän näköalan Lahden keskustasta. Myös korkeat luonnonpaikat kävivät minulle hyvin; tärkeintä oli päästä arjen yläpuolelle.

Yksi uusista suosikkipaikoistani, jonka löysin täysin sattumalta Hollolan metsissä pyöräillessäni. Pirunpesä, Hollola, 5. toukokuuta 2016

Korkeat paikat eivät täälläkään huimanneet, Pirunpesä. Hollola, 13. toukokuuta 2016

Elämäni tärkeimmät ihmiset

Pian tämän jälkeen tapasin varmasti elämäni tärkeimmän porukan. Puolet luokastamme oli Mytäjäisen rannalla. Kun kaikki lähtivät lammelta, lähti uusi porukkamme kohti Lahden keskustaa. Keskustassa olimme syömässä ja kerroin tavastani viettää aikaa katoilla. Ryhmän jäsenet innostuivat ja olivat halukkaita lähtemään mukaani. Sinä iltana näytin muutamia kattoja, joissa olin viettänyt aikaani. Se oli suhteellisen suuri asia, että näytin minun tarvitsemani yksityiset paikat toisille.

Seuraavina päivinä porukkamme vietti aikaa suosikkipaikoillani Lahdessa. Joka päivä odotimme koulun loppumista, jotta pääsisimme yhdessä ulos. Tämä oli minulle hyvin tärkeää, sillä masennukseni alkoi johtuen tarpeesta samanlaisiin kokemuksiin, joita minulla oli ollut matkallani Saksassa. Nyt viimein koin samanlaisen tunteen uudelleen.

Minä ja kaksi muuta porukan jäsentä rannalla nuotion ääressä, Hollola, 13. toukokuuta 2016

Olin löytänyt Pirunpesän, ja halusin todella mennä ystävieni kanssa sinne. Pian pyöräilimmekin kaikki yhdessä kymmenen kilometriä Hollolaan, Pirunpesälle. Nämä pari päivää, jotka vietimme Hollolassa ystävieni kanssa, olivat varmasti parhaita päiviäni koko elämässäni, ja olen kaivannut niitä todella, todella paljon viime aikoina.

Vietettyämme tunteja ja tunteja metsässä lähdimme viereiselle teollisuusalueelle. Tämä alue oli kiinnostanut minua ennenkin, mutta en ollut koskaan mennyt pidemmälle. Tämä alue oli seikkailumme huippukohta. Kiipesimme lukuisien tehdas- ja varastorakennusten katoille sekä savupiippujen huipulle.

Ystävät näkyvät pieninä pisteinä radiomaston puolivälistä (tästä mastosta kuullaan vielä lisää), Hollolan teollisuusalueella, 21. toukokuuta 2016

Purusäiliöiden katolta, Hollolan teollisuusalueella, 21. toukokuuta 2016

Nämä ystävät olivat kriittisessä vaiheessa todellisen elämäni alussa. Ilman heitä en olisi kuka olen. Tulen olemaan aina kiitollinen kaikille heistä kaikesta siitä, mitä olen saanut heiltä. Aikamme yhdessä oli käänteikästä aikaa. Kaikki joutuivat olemaan huolissaan toistensa voinnista ja hengestä itse kulloinkin. Välejä eivät varsinkaan helpottaneet ongelmani masennukseni kanssa. Riidat kiihtyivät lopulta niin, että satutimme toisiamme ja riitoihin sotkeutuivat muutkin ihmiset.

Kun riidat kuukausien jälkeen lopulta sovittiin, olivat tunteet yhtä voimakkaat kuin riidan alkaessakin. Ryhmämme ei ole kuitenkaan ollut täysin sama sittemmin. Rakastan silti kaikkia ryhmän jäseniä ja olen heille yhtä kiitollinen, ellen kiitollisempi kuin heidän kanssaan ollessani. Uskon vielä, että ryhmämme ajat eivät ole lähellekään ohi. Mitä ikinä tapahtuikaan, olen ja tulen olemaan heille äärettömän kiitollinen.

Etsimisen kesä ja suurimmat kiipeämiseni

Ystäväni olivat hajonneet. Tunsin olevani enemmän hukassa, kuin olin huhtikuussakaan ollut. Näihin aikoihin kuvaan astuu tuleva tyttöystäväni Sonja. Alku hänen kanssaan ei kuitenkaan ollut helppo, mutta hän toimi inspiraationani enkä usko, että olisin selvinnyt kesästä ilman häntä. En varsinaisesti tiennyt, mitä olin tekemässä elämälläni siinä vaiheessa, enkä vieläkään täysin tiedä.

Näihin aikoihin elämäni oli hyvin vaikeaa. Masennus ajoi minut harkitsemaan itsemurhaa päivittäin. Ahdistus johti paniikkiin joka toinen yö. Minulle niin tärkeät ystävät, eivät ollut enää tukenani. En ollut vielä saanut tarvitsemaa apua masennukseeni, ja joskus tuskani kävi niin suureksi, että jouduin tukahduttamaan sen väärillä tavoilla. Se ei kuitenkaan yleensä tukahduttanut mitään, päinvastoin. Ainoa tapani irrottautua ahdistavasta ja toivottomasta elämästäni oli kiivetä.

Olin kiipeillyt katoilla ympäri Lahtea jo pitkän aikaa. Siinä vaiheessa koin ehkä viikon, kun hyväksyin tilanteeni ja uskoin tulevaisuuteen Sonjan kanssa. Hetken aikaa olin tarpeeksi tasapainoinen koittamaan suurempaa haastetta. Lahdessa on useita tehtaiden savupiippuja, joihin tahdoin ja tahdon edelleen kiivetä. Kuitenkin hommattuani itselleni köyden, jolla pystyin suojaamaan itseäni ja lepäämään korkeuksissa, oli määränpääni selkeä. Tahdoin kiivetä radiomastoon, johon olin jo jonkin matkaa kiivennyt ystävieni kanssa kuukautta aiemmin.

Katse alas, jonkin matkaa tornista, 13. kesäkuuta 2016

Mukanani oli yksi pussi, jossa minulla oli vain urheilujuomani, puukko siltä varalta, että köysi jää jumiin ja joitakin muita pieniä tarvikkeita. Tämä pussi jäi puoleen matkaan roikkumaan ja odottamaan koettuani pussin vain vaikeuttavan kulkuani. Olin odottanut puolitoista tuntia, jotta maston lähellä olevat ihmiset lähtisivät. Sen jälkeen oli lähistö lähes täysin tyhjä, vaikka olikin maanantai eikä kello ollut edes kahdeksaa. Ennen kiipeämään lähtöä laitoin päivityksen maston juurelta. Laitoin lisää päivityksiä matkan varrelta sekä huipulta.

Tornin toisella puolella loistaa järvi ilta-auringossa, 13. kesäkuuta 2016

Vaikka olenkin myöhemmin kiivennyt paljon korkeampiinkin paikkoihin, koin tämän matkan hyvin jännittäväksi. Kymmenen metrin välein pysähdyin, nojasin köysiini ja päästin irti. Totuttauduin korkeuteen päästämällä irti ja toteamalla olevani turvassa. Kun jännityksen saa purettua, tulee matkan paras osuus. Se rauha, jota kiipeilyllä haen. Lähelläni ei ole ihmisiä, maata eikä mitään muuta kuin metallinen masto. Sitä rauhaa ei pysty saavuttamaan maanpinnalla.

Matkan aikana pysähdyin useaan kertaan katsomaan saamiani viestejä monilta eri ihmisiltä. Osa viesteistä olivat vaikuttuneita, osa huolestuneita. Huipulle päästyäni oli tunne mahtava. Olin huipulla noin kymmenen minuuttia. Se on yksi hienoimpia tunteita, joita tiedän, kun näet lukuisten mäkien yli kauas horisonttiin Suomen metsäisessä ja mäkisessä maastossa. Ylhäällä ollessani en voinut kuin pysähtyä katsomaan ympärilleni ja nauttimaan korkeuksien rauhasta.

Horisontti maston huipulta, 13. kesäkuuta 2016

Oikealla puolellani kuulin ja näin kaukaisia metallityöläisiä. Nautittuani hetkestäni huipulla lähdin kiipeämään alas. Puolessa välissä tulin köysipussilleni ja pysähdyin. Otin juoman, jota olin odottanut jo huipulle päästyäni. Saatuani juotua jatkoin matkaa alas. Vaikka olin niin halunnut nousta ilmoihin, tuntui maa todella hyvältä jalkojeni alla.

Maattuani hetken maassa nousin ja kerin köyden pussiini. Ensimmäinen ihminen, jolle ilmoitin pääsystäni turvallisesti maan pinnalle, oli Sonja. Olin väsynyt, mutta hyvällä tuulella. Kävelin tuttua tietä Hollolan teollisuusalueella kohti kotia. Aurinko paistoi matalalta, mutta oli valoisaa. Tuuli puhalsi kevyesti päälleni kävellessäni onnellisena kohti kotia.

...

Kesä jatkui. Oloni jatkui huonona. Olin suurimmaksi osaksi yksin. Ystäväni Eetu oli suurena tukena minulle. Olen hänelle hyvin kiitollinen kaikesta siitä, miten hän on kärsivällisesti kuunnellut ongelmiani ja hyväksynyt vikani. Ilman häntä en olisi pystynyt kaikkeen tähän. Jatkoin kiipeilyä samaan malliin. Pyörin Lahden matalilla katoilla. Niinä hetkinä pystyin unohtamaan ongelmani ja huoleni, ja keskittymään vain kiipeämiseen ja kattoihin.

Lahtea katolta, 11. heinäkuuta 2016

Kuitenkin radiotornista oli jäänyt kaipuu uudestaan vertikaalisemmille haasteille. Varmasti vanhin unelmani kiipeilijänä on kiivetä kotikaupunkini ikonisten maamerkkien huipulle: Lahden radiomastot. 150 metriä ei välttämättä ole niin pitkä matka, mutta minulle se on pitkä matka ylös suoria tikapuita. Se on kuitenkin vaikea kohde; onhan se yksi kaupungin näkyvimmistä maamerkeistä. Toivon edelleen, että ehkä jo ensi vuonna voisin päästä tämän unelman huipulle. Yhtenä päivänä kävin kuitenkin jo tarkastamassa paikan, ja millaisia haasteita kiipeämisessä on. Kiipesin jonkin matkaa radiotornia. Vaikka se ei kovin pitkä matka ollutkaan, olivat ne yhdet pisimmistä tikkaista, jotka olin kiivennyt ilman turvavarusteita. Jo tuostakin korkeudesta sain mukavan näköalan kaupunkiin ja järvelle. Olin entistä varmempi, että tämä on unelmani.

Radiomaston rakenteilta, 28. heinäkuuta 2016

Radiomastoa kiipeämässä, 28. heinäkuuta 2016

Kaupunkia radiomastosta, 28. heinäkuuta 2016

Kiipeilyni huipentuma vuodelta 2016

Vain pari päivää myöhemmin pyörin kaupungissa. Olin matkalla valokuvaamaan hylätylle tehtaalle, joka on minun suosikkini kaikista, joissa olen käynyt. Harrastan urbaania löytöretkeilyä tai urbexia, joka kuuluu pitkälti samaan kategoriaan urbaanin kiipeilyn kanssa. Olen siis käynyt monissa hylätyissä paikoissa, ja vaikka tämä paikka ei välttämättä edes olisi kaikista niistä hienoin, on sillä minulle tunnearvoa. Valitettavasti kuitenkin tähän päivään mennessä tuo yli sata vuotta vanha tehdas on purettu.

A post shared by Sterxe - Urban exploration (@sterxe) on

Ikkunoita kyseisen tehtaan toisen kerroksen pohjoiskulmalta

Matkalla tuohon kohteeseen kuljin Lahden hyppyrimäkien ohi. Kiinnitin huomioni korkeisiin valotorneihin hyppyrimäkien sivuilla. Tiesin heti, että se on kohteeni. Pääsin aidan ali helposti. Tikapuut olivat hieman heiluvat, mutta matka ylös oli hyvin rauhallinen. Ylhäällä oli tilavat tasot, joten pääsin istumaan. Istuin huipulla kymmenisen minuuttia, ja otin kuvia loistavista näköaloista.

Lahden stadioni valotornin huipulta, 30. heinäkuuta 2016

Horisontti etelässä, 30. heinäkuuta 2016

Katse alas, 30. heinäkuuta 2016

Kuvittelin, että tässä olisi huiputukseni tältä päivältä, mutta olin väärässä. Tämän jälkeen kiipesin todennäköisesti korkeimmalle reunalle siihen saakka. Huomasin jatkaessani matkaa, että visiitti hyppyrimäkien huipulla maksaa kaksi euroa. Ajattelin, että miksi en menisi käymään; pidänhän korkeista paikoista, ja voisin nähdä äskeisen huippuni ylempää. Onni iski kuitenkin huipulla. Korkeimman hyppyrimäen ylimmässä kerroksessa ollessani huomasin avoimen kattoluukun. Loistava mahdollisuus. En ehkä kiipeäisi Radiomaston huipulle mutta Lahden toiseksi tunnetuimman maamerkin huipulle sentään.

Odotin ainoan kerroksessa olevan miehen poistuvan, ja sitten olisi hetkeni. Kattoluukku oli vaikeasti saatavilla, mutta taiteiltuani itseni pöydän avulla pääsin luukusta. Minulla oli todella onnistunut fiilis. Tämä oli siihen mennessä korkein katto, jolle olin kiivennyt.

Kattoluukku, 30. heinäkuuta 2016

Omakuva huipulla, 30. heinäkuuta 2016

Reunalla, 30. heinäkuuta 2016

Tämän jälkeen jatkoin alkuperäiseen kohteeseeni: Tornatorin lankarullatehtaaseen. Oli mahtavaa olla taas tässä paikassa. Eiköhän tässä ole seikkailut tältä päivää?

...

Tähän ei kuitenkaan päättynyt seikkailuni. Matkani jatkui juna-aseman kautta kaupunkiin. Olin valmiina lähtemään kotiini, mutta sitten näin mahdollisuuden. Nosturi, korkein missään lähistöllä. Tämä nosturi oli houkutellut minua päivä toisensa jälkeen. Olin jo kerran yrittänyt kiivetä sen, mutta se ei kuitenkaan onnistunut.

Alue oli täysin tyhjä. Tiesin jo lyhyimmän reitin nosturille, joka sijaitsi talon sisäpuolella. Nosturin kiipeäminen onnistui helposti. Nosturin huipulle päästyäni olin innoissani. Nosturi oli korkein kohta kaupungin keskellä. Liikuin nosturissa eteenpäin, ja kävelin kymmenien metrien pudotuksen vieressä parinkymmenen sentin levyisellä reunalla. Sain nosturista loistavan näkymän koko keskustan ylle. Tämä oli ehdottomasti minun suosikkikiipeämiseni tämän kirjoitushetkeen mennessä, ja tulen muistamaan sen vielä pitkään, kuten tämän koko päivänkin.

Kaupunkiympäristö, 30. heinäkuuta 2016

Betonimeri, 30. heinäkuuta 2016

Tähän päättyi päiväni. Olin saavuttanut parhaat huippuni tähän päivään mennessä.

...

Kiitos lukemisesta. Tämä oli minulle tärkeä tapa jakaa kokemukseni viime vuoden ajalta. Tämä oli tarina viime vuoden kiipeilyistäni. Tänä vuonna on varmasti uutta tulossa. Vuoden lopussa kaikki oli taas paremmin, ja olen yhdessä onnellisena Sonjan ja ystävieni kanssa. Olen ikuisesti kiitollinen heille kaikille. Alla vielä pari kuvaa kiipeilyyn liittyen. Nauti niistä, ja siirry sitten viimeisen novellin pariin.

Seuraavaksi:

Näihin tarinoihin perustuva novelli: Kädet noessa

www.000webhost.com