Kädet noessa

Novelli

Tosielämään perustuva tarina elämäni tärkeimmistä hetkistä. Hetkistä, joina ymmärsin, mitä elämä merkitsee minulle. Ymmärsin, että elämässä on kyse näistä hetkistä. Tärkeintä ei ole saavuttaa asioita ja menestyä. Tärkeintä on olla vapaa ja rakastaa. Tärkeintä on ystävät ja hetket, joina voit todella tuntea vapauden ja luottaa tähän hetkeen.

We should be climbing chainlink fences with backpacks, nowhere to go.
    —The Smith Street Band, Surrender

J

okaisella otteella mustavalkoinen pöly lennähtää ilmaan. Poistuessaan varjostani se leijailee hohtavana ilta-auringossa. Tunnen kuinka painovoima muuttaa hieman suuntaansa jokaisella askeleella. Tikapuut, jotka levittävät mustaa väriään käsiini, ovat minun horisonttini. Tämä vähintään kolme kertaa minun ikäiseni heikko peltinen rakennelma kääntyy sivulta toiselle jalkojeni alla. Luotan tähän natisevaan ja heiluvaan rakennelmaan, koska tämä on missä haluan olla. Ystäväni ovat allani, tuolla metsän, purun ja betonin muodostamalla rajamaalla. Huippu on jo lähellä. Ei se koskaan kaukana ollutkaan. Ei tämä savupiippu loppujen lopuksi niin korkea ole, mutta pystyn tuntea vapauden lähestyvän. Jonkin sanoinkuvailemattoman yksinkertaisen lähestyvän viileyden. Ilma tuntuu puhtaammalta ylempänä, vaikka sitä se ei ole. Ylhäällä noki sotkee käteni ja kenkäni ja vaatteeni, mutta tämä paikka tuntuu vapaudelta. Vapaus on tunne. Sen tunteen minä löydän mitä ylempänä olen. Ylhäällä ollessa ei ole väliä kuka on alhaalla ihmisten parissa. Kaikki eivät pysty lentämään. Minä pystyn. Vain tämä metalliritilä jalkojeni ja ilman välillä. Olen jossain, mihin kukaan muu ei pääse. Ei ainakaan nyt. Yhtä hyvin voisin lentää. Ja nämä ihmiset ovat minun parveni. Heidän rinnallansa minun on hyvä olla. Luotan kykyyni, kykyymme löytää reitin kotiin. Siihen kotiin poissa kotoa. Siihen toiseen kotiin. En näe pitkälle, mutta näen kaiken. Lähden laskeutumaan, on seuraavan muuttolinnun vuoro. Kattoja ja taivaita riittää. Jo laskeutuessani täältä kiipeää toinen parvestani kohti heti seuraavaa huippua. Jo matkalla alas ajattelen vain, kuinka haluan taas ylös. Tuo maalinsa ravisteleva tiiliseinä houkuttelee minua ylös. Siellä odottaa ystäväni. Ystäväni puhuva, mutta myös ystäväni kuiskaava tuuli.

Noki valuu käsistäni kuin liitu sadevedessä, mutta musta ei jätä käsiäni. Yksi ystäväni makaa tiellä. Toinen makaa perässä. Aurinko paistaa tien suuntaisesti, ja levittää varjomme pitkin tätä autiota autotietä keskellä tätä äänetöntä teollisuusaluetta. Kaikki tiedostavat tämän hetken hengen. Me kaikki. Yhdessä. Ketään ei ole missään ympärillä. Se on teollisuusalueen kauneus. Päivällä työ pyörii kaikkialla, mutta päivän loputtua ja viikonlopun tultua ei ole ketään missään. Kadut ovat tyhjät, eikä ääniä kuule. Onnelliset, elämän ymmärtäneet ihmiset saavat kaiken itselleen. Koko tien, jolle laskea itsensä nauttiakseen hetkestä vain tämän hetken aikaa. Tie on vapaa, kunnes joku lain silmiä pakeneva tarvitsee tietä enemmän. Hän ajaa ohitse, niin kovaa kuin moottori häntä kuljettaa. Hän etsii rauhaa vauhdista. Jos hän on tarpeeksi nopea, ehkä huolet eivät pysy hänen perässään. Joillakin ihmisillä pakotie kulkee edessä, minulla pakotie kulkee ylös, kohti taivaita. En usko Jumalaan, mutta ehkä tämä on taivaamme. Voimme aina kiivetä ylös. Jumala ei ehkä ole antamassa meille rakkauttaan, joten se on meidän tehtävämme. On meidän tehtävämme tuoda rakkaus maailmaan. Kaikki yhdessä olemme tässä, meidän maailmassamme, me emme tarvitse ketään muuta rakentamaan maailmaamme. Me yhdessä osaamme tien. Ja tämän tien kävelyä jatkamme. Seuraavana tiellämme seuraa tehdas, jota kohti olemme koko ajan olleet matkalla. Tästä tehtaasta ystäväni puhui. Kertoi, kuinka se olisi juuri minunlaiseni paikka.

Kävelemme läpi metsän. Oksat katkeilevat jalkojemme alla. Tuo kohteemme näkyy jo edessä. Ketjuaita. Tuo vapauden symboli minulle. Ironista tavallaan. Aidat ovat rakennettu estämään meitä, mutta siitä silti tulee mieleen vapaus, sillä se on kuvaus esteestä, jonka ylitse päästään. Ja se vapaudentunne, jonka saat, kun olet tuon lähes näkymättömän esteen toisella puolella. Metsä jää taaksemme. Pääsemme aidan luokse. Aidan päällä kulkee piikkilanka. Kuitenkin vain kymmenen metrin päässä on aitaan leikattu reikä. Taas yksi lisäys turhien piikkilankojen listaan. Vain yksi meistä seuraa perässäni tehtaan aitojen sisälle. Suuret, vanhat männyt jäivät toiselle puolen. Tällä puolen on vain ohuita kuolleen oloisia puunvarsia. Lähestymme tehdasta poikki pihan. Ei ääntäkään askeleidemme lisäksi. Suuret ovet johtavat ei niinkään suuriin huoneisiin tehtaan kyljessä. Kävelemme oville. Pimeässä huoneessa ei ole mitään. Jatkamme kohti tehtaan sivua, josta säiliöt ja savupiiput nousevat. Niitä varten tänne tulimme. Tikapuut nousevat kohti tehtaan kattoa. Ystäväni kulkee edelläni. Pian olemme jo katolla. Ympärillä on erilaisia laitteita ja koneita. Ilmastointilaitteita ja muita sen kaltaisia. Näitä kattojen tähtiä. Laitteita, joita et koskaan muulloin näe. Laitteita, jotka humisevat katoilla tuoden tuon minulle niin tutun äänen. Laitteita, jotka vain kuuluvat juuri sinne niin sekalaiseen paikkaan, missä ne milloinkin ovat. Se on yksi katoilla seikkailun iloista. Nuo laitteet niin järjettömissä paikoissa ja joiden tarkoitus on monesti hyvin epäselvä. Tiemme jatkuu kohti näitä säiliöitä, jotka sotkusta päätellen varastoivat sahanpurua. Se on aina niin ilahduttavaa kiivetä jonkin tavallisesta poikkeavan päälle. Ylös johtaa kaksi reittiä. Hän ottaa vasemman, minä oikean reitin. Pian olemme näiden ruosteisten jättiläisten huipulla. Viileä iltatuuli puhaltaa meitä kohti. Auringon edessä nousee kolmesataametrinen unelmani. Katto näyttää niin rauhalliselta auringon oranssissa valossa ja pitkissä varjoissa. Kuitenkin on vielä yksi paikka entistä korkeammalla. Tuo savupiippu nousee tämänkin kohdan ylle. Se on yhteinen päämäärämme ilman että kummankaan tarvitsee edes mainita asiaa.

Laskeudumme takaisin katolle. Siirrymme piippujen luokse. Hän lähtee kiipeämään edeltä, tulen heti perässä. Savupiippu heiluu kevyesti painostamme. Olemme ensimmäisen savupiipun huipulla. Savupiipun musta aukko näyttää karmivalta kohtalolta. Hän jatkaa matkaa ylöspäin. Kun lasken käteni kaiteelle, tunnen kuinka kaide pettää. Päästän kaiteesta heti irti, ja huomaan että kaikki kaiteen liitoskohdat ovat ruostuneet lähes täysin pois. Jos olisin luottanut painoni tuolle kaiteelle, olisin kuolleena tuolla alhaalla. Ystäväni on jo lähes rinnalla kulkevan korkeamman savupiipun huipulla. Lähden hänen peräänsä, enkä huolehdi tikapuiden lähes vastaavasta kunnosta. Elämme murtaaksemme luitamme. Tulen hänen luoksensa huipulle. Koko rakenne on peitetty noella, mutta kätemme ovat jo noessa. Nousen hänen vierelleen tuolle alle puolen neliömetrin tasolle kymmenien metrien korkeudessa. Tässä olemme. Katsomme puiden huippuja, laskevaa aurinkoa, tyhjiä teitä. Olemme saavuttaneet huipun. Ja vaikka lähdemme, jää muistoksi noki käsiimme.

...

— Marlo Kuisma

Photo by me, @sterxe

Kiitos, kun luit päättötyöni!

Lue vielä loppusanat

www.000webhost.com