Pudotus vapauteen

Sami Etelälahden kirjasta Kiipeilijä henkilökohtaisiin kokemuksiin

Omia kokemuksia kiipeilyn rauhasta ja vaaroista sekä taistelustani masennuksen kanssa. Siitä, miksi korkeudet tarjoavat helpon pääsyn pois, mutta miksi irti ei päästetä. Miksi paikka taivaan ja maan välillä tarjoaa rauhan pahimmissakin hetkissä?

Alkuteksti

Photo by olafpictures

"Kyllä te joudutte vielä monta vuorta kiipeämään elämässänne. Mutta on vuoria, joita meidän kenenkään ei tarvitse kiivetä."
"Mikä vuori?" Vivica kysyi. "Minä kiipeän senkin. Sitten kun olen isompi. Kiipeän sen ennen tyhmää Harrya."

K

iipeilijä kertoo tarinan Vivistä ja Timosta kiipeämässä vuorelle, jolle kiivetessään Vivin isoveli kuoli, sekä sisältää Vivin isoveljen ensimmäisessä persoonassa kirjoittamia muistelmia. Minulle henkilökohtaisesti kirjassa ei kuitenkaan olennaisinta ole varsinainen tarina. Itse kiipeilijänä koen kirjassa sykähdyttävimmäksi Etelälahden täydellisen tavan kuvata kiipeilyn henki.

Moni ulkopuolinen saattaa nähdä kiipeilyn hyvin stressaavana ja mahdollisesti pelottavana. Joillekin ihmisille kiipeily on kuitenkin intohimo, ja ei siksi että he välttämättä saisi siitä suorituksen iloa, vaan siksi että kiipeily tuo heille ainutlaatuisen tavan antaa mielellensä lepoa ja irrottautua maailmasta.

Laskin kengät maahan ja aloin venytellä, tehdä hitaita joogaliikkeitä, katsellen samalla pitkin lammen vettä, ajatellen sen syvyyttä ja kirkkautta ja liikkumattomuutta, tyyntä pysyvyyttä, kunnes tunsin mieleni tyhjäksi ja valmiiksi.

Kiipeily on harrastus, jota voi harrastaa yksin tai yhdessä, mutta siitä huolimatta kenen seurassa olet tai missä olet, kiivetessäsi muu maailma sulkeutuu ympärilläsi. Seinä ja huippu ovat sinun maailmasi. Ainoa asia, jota joudut miettimään, on, miten pääset eteenpäin. Sillä ei ole väliä, mitä tapahtuu, kun pääset ylös. Elä hetkessä. Kiivetessäsi tunnet kuuluvasi siihen; maan ja taivaan välille. Joskus tuntuu siltä, että ei halua tulla alas. Tavallinen elämä on täynnä vaikeuksia. Ehkä voisin vain lopettaa kaiken tähän täydelliseen hetkeen.

Putoaminen alkoi houkutella, sen aiheutti väsymys. Ei tarvitsisi tehdä muuta kuin päästää otteensa kalliosta. Painovoima huolehtisi lopusta. Kaikki päättyisi. Pelästyin omaa mieltäni; mistä se tuli, itsetuhon ajatus. Se vain oli siinä ja kuiskutteli minulle.

Tämä ajatus tulee monille kiipeilijöille jossain vaiheessa elämää. Onni korkeuksissa valtaa yli itsesuojeluvaiston. Ihminen kokee löytävänsä onnen ylhäältä. Mitä jos minun ei koskaan tarvitsisi palata maan pinnalle? Tämä on tullut minulle vastaan luultavasti useammin kuin monelle muulle. Olen kärsinyt masennuksesta jo jonkin aikaa. Itsemurha on ollut minulle hyvin läheinen ajatus. Se tuntuu tietynlaiselta pelastukselta ja pääsyltä ulos. Jotkut ajattelevat, että se miten vaarannan henkeni kiipeillessä, johtuu itsetuhoisuudestani. Haluan kuitenkin sanoa, että kiipeily ei ole tapani vaaran takia. Kiipeily on tapani, koska se tuo minulle vapauden tunteen. Korkeuksissa olo saa minut haluamaan elää vielä hetken; nauttia tästä paikasta ja rauhasta, joka minulla on vielä, kunnes laskeudun.

Mieleni oli tyyni ja rento, mutta täysin keskittynyt. Minun ei tarvinnut ajatella muuta kuin seuraavaa otetta, ja kun sen vuoro tuli, kehoni teki oikeat liikkeet ja nousi ylöspäin kuin itsestään, otteet olivat minua varten valmiina, olin oman kehoni vapaamatkustaja, joka nauttii sen voimasta ja nopeudesta.

Koin kesän aikana suuren iskun. Masennukseni kanssa se johti aivan itsemurhan partaalle. Olin valmis päättämään kaiken. Nyt voin sanoa olevani onnellinen, etten mennyt yhtään pidemmälle, viiltänyt yhtään syvemmälle. Kuitenkin näiden kahden tapahtuman välissä kiipesin katolle. Katolle, johon en valitettavasti enää pääse jäätyämme ystäväni kanssa kiinni katolta myöhemmin. Mutta tällä katolla minulla oli lukuisia tilaisuuksia tehdä yksi hyppy, joka päättäisi kaiken. Kuitenkaan en harkinnut sitä hetkeäkään. Tämä tapahtui vain hetkiä kyseisen henkilökohtaisen katastrofin jälkeen. Ja kyllä, minä makasin katolla. Ja kyllä, oli hetkiä, kun huomasin mahdollisuuden, joka oli alhaalla odottava harmaa katu. Mutta siellä katolla ollessani, vaikka senhetkisen elämäni viimeinen toivo oli menetetty, olin valmis elämään vielä hetken. Uskoin elämällä olevan vielä jotain minulle.

— Marlo Kuisma


Lainaukset kirjasta

Seuraavaksi:

Haastattelu: Sami Etelälahti

www.000webhost.com