Pink Floyd

Muusikkoesittely

Kuuntelin Pink Floydia, kun kirjoitin tätä tarinaa, ja sen kanssa tämä tarina on luettavaksikin. Kuuntelin Pink Floydia matkallani Lontoossa ja nähnessäni Lontoon mahtavan tornin The Shardin. Pink Floyd syntyi vuonna 1965. Monet sen jäsenistä opiskelivat Cambridgessä ja asuivat Lontoossa. Pink Floyd tunnetaan yhtenä rock'n'rollin merkittävimpänä bändinä, ja moni pitää bändiä progressiivisen rockin ykkösbändinä.

Pink Floyd is most likely a trademark, I do not own it

Sirpaleen reunalla

Sirpaleen reunalla

Novelli

Olin 2016 syksyllä Lontoossa, ja urbaania ympäristöä ja korkeita paikkoja rakastavana en voinut olla kiinnittämättä huomiota Lontoon korkeimpaan rakennukseen. The Shard on 310 metriä korkea lasinen piikki keskellä Lontoon kaupunkia. Heti nähtyäni tämän rakennuksen aloin ihailla sitä. Siitä lähtien yksi suurimmista unelmistani kiipeilyssä on kiivetä aivan Shardin huipulle. Tässä novellissa kirjoitan mielikuvituksellisen tarinan matkasta huipulle ja sen aikana tulevista ajatuksista.

Yksi monesta kuvasta, jotka otin The Shardista matkallani Lontoossa.

K

ävelen London Bridgen aseman kauppatunnelissa. Ihmisiä on suhteellisen vähän lauantai-illaksi. Vain kymmenien metrien päässä hieman ylläni on pitkäaikainen unelmani. Siitä alkaa ensimmäinen yhdeksästäkymmenestäviidestä kerroksesta. Kolmesataa metriä terästä ja lasia keskellä kuuden miljoonan asukkaan kaupunkia. Kuin unelma. Tämä rakennelma oli ensimmäinen asia, johon kiinnitin huomioni ensimmäistä kertaa Lontoossa noustessani hotellini vieressä olevasta metroasemasta. Tuo lasinen piikki, joka iskeytyy maan lävitse ja nousee ylitse koko kaupungin, kuin sekunnista, jossa scifi-romaani siirtyy utopiasta dystopiaan. Tässä ei kuitenkaan ole mitään niin hirveää. Rakennelma seisoo siinä rauhassa kuin ikijää. Odottaa minun laskevan käteni rakennelmilleen ja nousevan ylle koko kaupungin, rauhalliseen tuuleen keskellä tyhjyyttä ja terästä.

Ajatukseni poistuvat hetkeksi näistä aatteista, jotka päässäni liikkuivat lontoolaisen, syystäkin maailmankuulun, progressiivisen bändin musiikin soidessa kuulokkeistani. Poistun lyhyestä kauppatunnelista suurempaan tunneliin. Astun ihmisten joukkoon, auringonvalon heijastelemalle käytävälle. Vain kymmenen metriä ja voin nähdä sen vasemmalla ylläni. Siinä se on, varjoisa puoli minua kohti. Annan liukuportaiden kuljettaa minua ylemmäs. Hengitän ilmaa sisään, ja yritän valmistautua tähän ennen kaikkea sosiaalisesti haastavaan alkuosaan. Astun sisään lasisista ovista aulaan täynnä asiallisen näköisiä ihmisiä. Koen erottuvan paikasta minun urbaaneissa vaatteissani. Alan heti tuntea kuinka ihmiset kiinnittävät minuun huomiota, vaikka tosiasiassa kaikki keskittyvät omiin asioihinsa eikä kukaan kiinnitä minuun vähäisintäkään huomiota. Kamera roikkuu minulla valmiiksi kaulassani. Se on yllättävää kuinka pelkkä kamera saa sinut näyttämään harmittomammalta. Ihmiset juuri vilkaisevat sinua olit sitten lähes missä vain paikassa, eivätkä epäile tarkoitusperääsi. Iso-Britanniassa valokuvaus on lain mukaan sallittu myös yksityisalueilla, ellei toisin ilmoiteta. En siis poikkea ympäristöstäni merkittävästi.

Helpoin tapa päästä ylös on oltava hissi. Hissin huono puoli on kuitenkin se, ettei voi koskaan tietää mikä odottaa, kun ovet aukeavat. Sen takia on hyvä keksiä selitys, kuten olevansa etsimässä toista samassa rakennuksessa sijaitsevaa tilaa. Suuntaan siis kohti hissiä. Astun hissiin ja tajuan, että lähes kaikki hissin kerrokset vaativat jonkinlaisen elektronisen avaimen. Joukko ihmisiä lähestyy hissiä, enkä voi poistua aiheuttamatta epäilyksiä. Siirryn hissin toiselle seinälle ja tervehdin joukkoa nopeasti. He tulevat hissiin. Pelkään heidän kiinnittävän huomionsa minuun. He kuitenkin tavanomaisesti käyttävät omaa avaintansa, ja suuntaavat ylös. Onnekseni he matkaavat hyvin korkealle. Seura, vaikka tietämätönkin, on hyödyksi soluttautumisessa. Hissin saapuessa kerrokseen voin tarkastaa kerroksen epäilyksiä herättämättä. Jos kerroksen ovella odottaa vastaanotto, voin jatkaa matkaa huoletta. Jos taas kerros näyttää hyvältä, voin livahtaa ihmisten mukana kerrokseen.

Hissimatka kestää piinaavan kauan. Lopulta hissi saapuu 62. kerrokseen. Astun heidän jälkeensä hitaasti kerrokseen. Oikealla on avoin ovi tyhjään tilaan. Tila on selkeästi remontissa. Otan maassa lojuvan työtakin päälleni ja piilotan kameran sen alle. Tila on suuri, monta sataa neliömetriä. Tilassa on muutama muu työskentelemässä. Se ei ole este minulle. Olen työskennellyt asentamassa kalusteita useaan kertaan. Koen siis ympäristön tutuksi. Avain näissä paikoissa on sulautua joukkoon, koska piilossa ei ole mahdollista kulkea. Joskus voi myös hieman sotkea totuutta sekaan. Voi väittää olevansa työntekijä, mutta myöntää tekevänsä jotain turhaa.

Onnekseni huoneen toisessa laidassa on avoin ovi, joka johtaa harmaaseen porraskuiluun. Portaikosta ei kuulu ääntäkään. Vielä on yli kolmekymmentä kerrosta kiivettävänä, mutta vaikein osa on ohi. Muutaman kerroksen päässä on julkiset näköalakerrokset 68, 69 ja 72. Siitä on vielä yli kaksikymmentä kerrosta huipulle. Portaat tuntuvat samaan aikaan kestävän ikuisuuden, mutta vilisevän ohitse kuin maisemat junassa. Saavun 72. kerrokseen, jossa on paljon ihmisiä, jotka ovat maksaneet pääsystä tähän saakka. Näen ihmiset ihailemassa kaupunkia korkeammalta kuin mikään muu rakennus Lontoossa. Näköala jatkuu parhaimmillaan jopa neljänkymmenen mailin päähän. Mutta vaikka tämä on loistava näköalapaikka turisteille, ei tämä tuo minulle etsimääni kokemusta. Nämä ihmiset eivät tule koskaan kokemaan samaa kokemusta kuin minä. Kiipeän vielä kymmenen kerrosta, kunnes saavun ovelle. En tiedä onko tämä ovi lukittu, mutta haluan välttää ongelmat, kunnes olen huipulla, joten jätän oven avaamatta. Ovessa on mahdollisesti hiljainen hälytys, ja vaikka ei olisikaan, se on vahva merkki siitä, että sen jälkeen on odotettavissa kameroita. Ainut kamera, jonka haluan nähdä täällä, on minun omani.

Matkaa on kuitenkin vielä kymmenen kerrosta. Se ei ole ongelma minulle. Kiipeily sujuu minulta luontaisesti, enkä koe tätä suureksi esteeksi enää tähänastisen matkan jälkeen. En joudu enää huolehtimaan ihmisistä. On vain minä ja reitti ylös. Reitti on tietysti hengenvaarallinen, jos putoan, mutta olen oppinut luottamaan itseeni riippumatta korkeudesta. Se ei pelota minua. ”En ole itsetuhoinen, tiedän etten putoa,” kuten eräs kiipeilijälegenda sanoi aikoinaan vapaakiivetessään Yosemiten korkeimpia reittejä. Otan kiinni ensimmäisestä palkista. Se tuntuu kättäni vasten viileältä, mukavalta, vaikka täällä ei kovin lämmin muutenkaan ole. Koen liukuvani ylöspäin. Kehoni ei paina lainkaan, ei vielä. Tajuan pian kiivenneeni jo viisi kerrosta. Matkaa on enää vähän. Reitti kuitenkin vaikeutuu. Erityisen hirvittävän tästä reitistä tekee seinien rakenne. Seinät ovat lasia, eikä niiden reunoilla ole mitään. Seinä päättyy kuin tyhjään. Tornin ylhäällä neljä seinää ei enää kulje toisissaan kiinni, vaan alkaa erkaantua toisistaan. Miettiessäni tätä, jalkani lipeää. Olen sekunnin murto-osan yhden käden varassa. En kerkeä edes ajatella asiaa ennen kuin otan kiinni. Otteeni on kuitenkin heikko, ja joudun vaivoin pitämään itseni seinällä. Seinät ovat negatiivisessa kulmassa, joten käteni väsyvät nopeasti.

Tiedän, että voin luottaa itseeni, joten en pelkää. Alan kuitenkin kyseenalaistaa luotanko itseeni, vai onko kyse vain siitä, että olen valmis kuolemaan. Hetki tuntuu niin rauhalliselta, kuin poissa tästä maailmasta. Kuin olisin maailman yllä, taivaassa. Ja niinhän minä olen. Olen vankasti ateisti, mutta tämä hetki saa minut uskomaan johonkin, johonkin yllä tämän maailman. Vielä tunti sitten kaipasin kovasti makuuhuoneeseeni minun rakkaimman ihmisen kanssani. Hänen kasvonsa muistissani on epätodellinen. Tuota makuuhuonetta rakastin, vaikka joka aamu herään tuuleen ja nostan takaisin pahvin, jolla olen peittänyt rikkinäisen ikkunani. Kuulen hänen heräävän hitaasti. Teippaan pahvin takaisin, ja tuulenvire lakkaa. Nyt tuulenvire ei kuitenkaan lakkaa; se voimistuu. Nyt hän on lähtenyt Belgiaan. Miksei hän voi vain lentää vapaana, ja rakastaa minua. Uskottelin kuitenkin itselleni, että elämä jatkuu ja että tapaamme vielä. Samaan aikaan aurinko lämmittää minua, ja tuuli viilentää. Mieleeni tulee kuinka helppoa olisi vain päästää irti. Hellittää otteensa vain sekunniksi. Kaikki päättyisi tähän. Se olisi onnellinen loppu, näin uskon. Olen vuosia halunnut tänne. Mitä parempaa tapaa olisi kuolla, kuin ilman syleilyssä unelmien taivaassani. Se olisi rauhallista. Vain minä ja ympäröivät rakenteet. Rakas kaupunkini alapuolellani jatkaa kulkuaan.

Kuin luonnostaan, jatkan kiipeämistä. Pysähdyn kuitenkin heti. Vasta nyt ajatukseni palasivat jostain tuolta. Tajusin näyn edessäni. Tuon näyn, jota olen odottanut koko elämäni. Kaupunki jatkuu kymmenien kilometrien päähän, kuin se olisi loputon. Jatkan kiipeämistä. Koen jo lihasteni rasituksen. Pääsen kuitenkin ongelmitta ylös saakka. Reuna on vain parinkymmenen sentin päässä. Vain yksi käden liike enää. Tuntuu kuin maailma pysähtyisi. Tämä hetki on tullut. Se tunne, kun pääni nousee tämän sirpaleen korkeimman pisteen ylle, on jotain, mitä en pysty edes kuvittelemaan. On kuin tällä yhdellä käden vedolla saisin vedettyä itseni kaikkien muistojeni ja kaiken maallisen ylle, saavuttamattomiin. Kaikki on hiljaista. Vain minä ja ilma.

...

— Marlo Kuisma

Seuraavaksi:

Galleria — Muistelma ystävistäni ja kiipeilystä

www.000webhost.com